Matkoja Keski-Suomeen – Pekka Halonen
Keski-Suomi oli Pekka Haloselle (1865–1933) läheinen. Kiinnekohdaksi tuli aluksi Jyväskylä, jonne hänen veljensä Aapeli Halonen muutti vaimonsa kanssa 1902 ja jonne muutti myös hänen sisarensa Lyyti Rusanen. 1910-luvulta lähtien suosikkipaikka oli Kuhmoinen. Paikkakunta oli tuttu, koska Pekka Halosen hyvä ystävä, toimittaja Lauri Hannikainen vietti kesiään Päijänteen rannalla, Kuhmoisten Tehinniemessä. Myös Halosen vaimon Maija Halosen veljellä kotiteollisuustarkastaja Lauri Mäkisellä (vuodesta 1920 Kuoppamäki) oli vuosina 1910–1923 kesähuvila Kuhmoisten Harmoisten kylässä. Ensimmäinen Kuhmoisiin paikannettava maalaus on Leikkiviä lapsia vuodelta 1911. Maija Halonen on kirjoittanut taulun taakse, että teos on maalattu Harmoisissa 1911.
Valoa ja väriä
Vuoden 1912 lehtihaastattelussa Pekka Halonen kertoi lähtevänsä helmikuussa Keski-Suomen salomaille. Matkalla hän todennäköisesti poikkesi myös Aapeli Halosen luona Jyväskylässä, jonne oli muuttanut myös hänen toinen veljensä Antti Halonen. Talvisella maalausmatkalla valmistui mm. teos Maisema Vihtavuorelta. Paikka sijaitsee Laukaassa, lähellä Jyväskylää. Matkasta kertoi Maija Halonen kirjeessään Emil Wikströmille: ”Pekka käväisi Pietarissa ranskalaisessa näyttelyssä hiukan ’uudetusta’ saamassa ja matkusti innostuneena työhönsä Jyväskylän pohjoispuolelle”. Haloselle uudistuminen tarkoitti erityisesti uutta näkökulmaa värien käyttöön ja valon kuvaamiseen. Hän halusi saada värit elämään. Maalauksiin tuli keväällä 1912 sinipunertavia sävyjä ja paksu väri oheni. Sinipunertavuus näkyy myös maalauksessa Maisema Vihtavuorelta.
Pekka käväisi Pietarissa ranskalaisessa näyttelyssä hiukan ’uudetusta’ saamassa ja matkusti innostuneena työhönsä Jyväskylän pohjoispuolelle.
Keski-Suomi oli maalausmatkan kohteena uudelleen muutaman kuukauden kuluttua, kun Halonen suuntasi Kuhmoisten Harmoisiin. Tuolloin valmistui mm. Lummene-järveltä maalattu Kesämaisema Harmoisista. Vuodelta 1912 on myös maalaus Höyrylaiva järvimaisemassa. Maalauspaikka on todennäköisesti Kuhmoinen. Pekka Halosen poika Antti Halonen kertoi lapsena katselleensa sisarustensa kanssa lähellä Harmoisten laivalaituria kun Päijänteen laivat liukuivat ohi tullessaan Padasjoelta Kellosalmen kautta ja kääntyivät Tehinselälle. Koko Halosten perhe liikkui Päijänteellä veneellä saarelta ja luodolta toiselle ollen majapaikassaan lähellä Harmoisten laivalaituria vain yöt. Päijänteen kalliorannoilla on maalattu esimerkiksi Poika ja nainen rannalla sekä Leikkivät pojat. Halonen käytti malleinaan usein perheenjäseniä, vaikka se ei heistä mieluisaa työtä ollutkaan.
Pekka Halosen voimakkain värein maalatuista kolorismikauden (1909–1915) teoksista useat on maalattu kallioilla veden äärellä – osa Päijänteen rannoilla. Toisten lähteiden mukaan Halonen kierteli veneellä perheineen Kuhmoisissa Päijänteen luotoja kesällä 1911 ja 1912, toisten mukaan kesällä 1912 ja 1913. Maalausretkillä mukana ollut Pekka ja Maija Halosen poika, Antti Halonen (1903–1985) toteaa, että lähes kaikki rantakuvat on maalattu Päijänteellä, myös Tyttöjä rannalla (1913). Pekka Halosella on vuodelta 1913 useita ranskalaisvaikutteisia kylpijäaiheita, kuten Rannalla, Uimarannalla, Kolme tyttöä rannalla. Myös Halosen elämänkerran (1957) kirjoittaneen Aune Lindströmin mukaan suuri osa alastonkuvista on maalattu Harmoisissa, vaikka myöhemmissä lähteissä kylpijäaiheet on paikannettu Halosenniemeen. On siis todennäköistä, että Pekka Halonen maalasi Kuhmoisissa kolmena kesänä peräkkäin.
Kivikoski
Syntyjään jyväskyläläinen Lauri Hannikainen (1899–1921) kertoi Akseli Gallen-Kallelan 50-vuotispäivillä 1915 Haloselle tehneensä varsinaisen erämaalöydön Kuhmoisten ja Jämsän puolivälistä. Hannikainen kertoi torpista, joihin ei tule sanomalehteä ja ihmisistä, joita nykyaika ei ollut ”turmellut”. Kerran Halosen vieraillessa Hannikaisten huvilalla lähdettiin yhdessä katsomaan paikkaa. Tultiin Puukkoisten-kylään. Halonen ihastui näkemäänsä ensi silmäyksellä ja muutti perheineen Kivikoskelle jo seuraavana kesänä. Aluksi Halonen vuokrasi myllytorpan aitan, mutta pian perhe siirtyi asumaan varsinaiseen torppaan. Haloset kulkivat Kivikoskelle 1930-luvulla linja-autolla tai henkilöautolla, mutta aiemmin liikuttiin Halosenniemestä hevoskyydillä Järvenpään asemalle, josta junalla Lahteen. Sieltä matkustettiin laivalla Kuhmoisten kirkonkylän rantaan, josta jälleen hevoskyydillä 16 kilometriä Kivikoskelle.
Halonen ihastui Kivikosken korpimaihin, koska maisemat olivat vaihtelevammat kuin Tuusulanjärven rannalla. Oli jyrkänteitä, joilta avautui laajoja näkymiä yli metsäisten rinteiden kohti matalia taloryhmiä, järviä ja kaukana siintäviä vaaroja. Isojärvi – Arvaja -reitin 12 kosken ja kirkasvetisten järvien ketju teki Haloseen suuren vaikutuksen. Reitti on luokiteltu nykyisin valtakunnallisesti arvokkaaksi kulttuurimaisemaksi, joka ennallistettiin luonnontilaansa Keski-Suomen ympäristökeskuksen toimesta 1996.
Kuhmoisiin muuton aikoihin 50-vuotias Pekka Halonen tunsi itsensä vapaaksi ikuisista rahahuolista, koska kevään 1916 näyttely oli ollut myyntimenestys. Kesällä Kivikoskella syntyikin yli kolmekymmentä maalausta: useita versioita Kivikoskesta ja Kotakoskesta, Kosken suvanto, Myllyränni, Vesimylly, näkymiä Kotajärveltä, Poika ja tyttö koskessa, Poika koskessa sekä useita kesäisiä rantamaisemia. Liike, kosken kuohut ja pyörteet sekä kosken sammaloituneet tukit ja kivet tallentuvat maalauksiin. Samana kesänä syntyi myös useita korkealta alas laaksoon maalattuja näkymiä, kuten Salomaisema I-III, Mäntynäkymä, Maisema Kuhmoisista ja Kesämaisema Kotajärveltä. Kansalliskuvastojen maisemanäkymää sanotaan usein lintuperspektiivistä nähdyksi, mutta suomalaisissa maisemissa on usein kyse korkealta mäeltä tai harjulta avautuvasta panoraamanäkymästä nimenomaan korkealla seisovan katsojan näkökulmasta – näin myös Halosen Kuhmoisiin sijoittuvissa maalauksissa.
Halosen tuotannossa ja värien käytössä tapahtui muutos, kun hän alkoi viettää kesiään Kuhmoisissa. Uuden ympäristön vaikutuksesta Halonen ei enää pitänyt kesän ylenpalttista vihreyttä yksitoikkoisena, vaan vaihtelevana ja vivahteikkaana. Maalauksiin tulivat pehmeät sävyt ja murrettu väriasteikko. Aiempaa tummemmat värit ja suurpiirteinen ote saivat vaikutteita myös ajalle tyypillisestä ekspressionistisesta tyylisuunnasta.
Kohti 1920-luvun luontoaiheita
Pekka Halonen kävi elokuussa 1917 maalaamassa Päijänteen Judinsalon-saaressa, lähellä Luhankaa Kuhmoisten vastarannalla. Maalausmatkalla syntyi maisemia, kuten Kivikkoranta ja Venevalkama. Kesällä 1919 ja 1923 hän maalasi Kuhmoisten Kivikosken lisäksi myös Harmoisissa, jossa hän vietti kesiään jo vuosikymmenen alussa.
Halosen kesän 1922 pääteos oli Kesäurheilua. Aiheesta on tehty useita tutkielmia. Maalauksesta on kaksi versiota, jotka poikkeavat hieman toisistaan miesten vaatetuksen osalta. Esityö varsinaista maalausta varten tunnetaan myös nimellä Vene Kivikoskessa. Aihe ei kuvaa myyttistä suomalaisuutta vaan modernia urheilullisuutta ja työntekoa samoin kuin muutamaa vuotta myöhemmin valmistunut Tukinuittajat (1925). Molemmissa teoksissa on pyritty kuvaamaan ihmisen ja luonnon välistä vuorovaikutusta. Tukinuittajat oli tilaustyö, jonka Suomen valtio tilasi 1924 Pekka Haloselta lahjoittaakseen sen vuonna 1919 perustetun Kansainvälisen työjärjestön (myöhemmin Yhdistyneiden kansakuntien erityisjärjestö ILO) uuteen toimitaloon Geneveen. Maalauksen aiheeksi määriteltiin ”tyypillinen suomalainen työaihe”. Koskesta ja henkilöryhmistä syntyi Kuhmoisissa useita harjoitelmia ja kolme esityötä. Lopullinen suurikokoinen maalaus (266 x 478 cm) valmistui Halosenniemen ateljeessa. Tukinuittajat siirrettiin 1976 Genevestä Suomeen ja se on nykyisin Eduskuntatalon suuren valiokunnan salissa.
Kahden monumentaalimaalauksen jälkeen Halosesta tuli yhä selvemmin maisemamaalari. Henkilökuvien määrä väheni osittain myös siksi, että taidekriitikot pitivät monumentaalimaalausten henkilöiden asentoja kömpelöinä. Kritiikkiä kommentoinut Ville Lukkarinen (2007) on todennut, että Halonen vain noudatti opettajansa Paul Gauguinin oppeja ja vältti hahmojen liikkeen kuvaamista. Maisemiin erikoistumiseen vaikutti kritiikin lisäksi myös Pekka Halosen asema Suomen taidepiireissä. Hän tunsi olonsa syrjäytetyksi ja oudoksi nuorten ekspressiivisen taiteen rinnalla. Tämä vei hänet yhä lähemmäs luontoa ja taiteilijan sisäisten tunnelmien kuvaamista maisemien avulla.
Koski- ja järvenrantamaisemia syntyi kuhmoislaisista aiheista tasaiseen tahtiin 1920-luvulla ja 1930-luvun kahtena ensimmäisenä vuotena. Teokset olivat ostajien suosiossa. Uusia teemoja olivat soutaja- ja onkija-aiheet, joissa ihmiset ja vene heijastuivat peilityynen veden pintaan, esimerkiksi Nainen veneessä (1924) ja Onkiva poika (1925). Halonen kuvasi kesäpäivän rauhaa ja seesteisyyttä sekä veden tummaa kalvoa. Veden heijastusten kuvaamisesta tuli yksi Halosen lempiaiheista, joita hän maalasi usein niin Halosenniemellä kuin Kivikoskella. Viimeisinä vuosinaan Pekka Halosella oli tapana viimeistellä kesäisin Kuhmoissa maalaamansa teokset talvisin Halosenniemessä.
Aihe valikoimaan palasivat 1920-luvun loppupuolella myös näkymät korkealta alas laaksoon. Yksi maalauksista on Syysmaisema Kuhmoisista (1928). Sen tunnistaa Lumminvuorelta kohti Koekeskistä maalatuksi. Maalaussuunta on sama kuin parikymmentä vuotta aiemmin valmistuneessa teoksessa Kesämaisema Kotajärveltä (1916). Vuosisadan alkupuolella Koekeskistä kutsuttiin Ylä-Kotajärveksi. Samankaltainen teos on myös Kesäinen salomaisema (1929). Halosen maalasi Kuhmoisissa myös vanhoja rakennuksia, kuten Vanha riihi ja viljapelto (1921) sekä Pyykkikota(1929). Maalaukseksi on tallentunut myös kuhilaspelto nimellä Kesäkuva Kuhmoisista (1926).
Halosten pihapiirissä asunut mylläri Antti Rajala (s.1909) kertoi muistavansa hyvin, miten Halosella oli tapana lähteä hiihtäen talvella kovillakin pakkasilla luonnostelemaan töitään läheisen Isojärven jäälle ja metsiin. Kuhmoisiin sijoittuvia talvimaisemia ovat ainakin Lumisia kiviä (1928) ja Maaliskuun kuva Kuhmoisista (1928) ja Kivikosken mylly talvella(1928). Rajala muistaa hyvin myös sen kuuluisan Kotavuoren suuren männyn, jonka Halonen ikuisti. Mäntyaiheisia maalauksia ovat esimerkiksi Kotavuoren mänty (1920) ja Kotavuoren suuri honka, jossa kuvapinnan täyttää kaatuneen kelohongan muhkuraiset oksat. Samantapainen kelo-oksisto on Halosen varhaisemmassa maalauksessa Erämaa(1899). Luonnossa paljon liikkuneelle Pekka Haloselle oli mänty puista arvokkain ja tärkein. Seuraavista sijoista kilpailivat koivu, pihlaja ja rantapaju sekä kataja.
Tunnelmamaalauksia
Pekka Halosen taiteellista ilmaisua muutti vuoden 1918 sisällissota ja sitä seurannut henkilökohtainen kriisi. Halonen ei enää palannut värikylläiseen, vahvaan ilmaisuun, vaan tuotannossa yleistyvät vaaleat, hennon läpikuultavat sävyt. Väri on ohut ja pinta näyttää vesivärein tai guassein tehdyltä, vaikka onkin öljyväriä. Ohutvärisyys näkyy esimerkiksi maalauksissa Kivikosken kuohuja (1920), Vesimylly (1920) ja Maisema Kuhmoisista (1920) sekä vuosikymmen lopun maalauksissa Kalastaja (1928) ja Suvanto Kotakoskessa(1929).
Taiteen ei pidä vaikuttaa juuriharjan tavoin paljaihin hermoihin, vaan sen pitäisi suoda rauhaa. Varhaisimmasta nuoruudestani asti en ole voinut käsittää taidetta toisin.
Kalpeasävyiset tunnelmamaalaukset voi liittää myös Pekka Halosen ajatukseen hiljentymisestä sekä taiteen ja uskonnon läheisyydestä. Samojen aiheiden toistaminen, kuten useat maalaukset Kivikoskesta , olivat Haloselle eräänlaista uskonnon harjoittamista samalla tavalla kuin ranskalaiselle Paul Cézannelle (1839–1906) Mont Saint-Victoiren maalaaminen.
Vuonna 1931 valmistui vielä useita koski-maalauksia nimillä Kivikoski ja Koskiaihe. Samalta vuodelta on Halosen muistonäyttelyn (1937) luettelossa teos Keväinen koski, Laukaa. Maalausmatkasta Laukaaseen en ole löytänyt muuta tietoa. Mutta jos hän on käynyt Jyväskylässä tapaamassa sukulaisiaan, ovat Laukaan kosket olleet lähietäisyydellä. Tuotantonsa viimeisinä vuosina Halonen palasi maisemiin, joissa vene tai vene soutajineen heijastuu veden pinnalle: Vene suvannon rannassa (1931) ja Tytöt veneessä (1932). Hän vieraili Kivikoskella vielä kesällä 1933 tyttärensä Marja Halosen (s. 1904–1986) kanssa. Kuhmoinen ja Kivikoski olivat Pekka Halosen mielessä vielä kolme päivää ennen kuolemaansa 1.12.1933, kun hän kirjoitti Antti-veljelleen ja muisteli Lapinlahden lapsuusmaisemiaan, mutta myös Kivikoskella viettämäänsä aikaa.
Vaikka maisemataide nousi Suomessa 1920-luvulla vahvaksi kansallisen taiteen lajiksi, koki Pekka Halonen maisemat toisin. Hän painotti subjektiivisten luontokokemusten merkitystä. Maisemat muuttuivat yhä enemmän henkilökohtaisiksi mielenmaisemiksi. Hän kuvasi tunnetiloja ja etsi niihin sopivia ilmaisutapoja. Halosen maalauksia on pidetty myös luontoa ja tiettyä hetkeä kuvaavana lyriikkana. Varsinkin aikalaiskriitikot vertaisivat Halosen maisemia runouteen ja musiikkiin.
Vuoden 1932 yksityisnäyttelyssä, jossa oli esillä sekä Kuhmoisissa että Halosennimellä maalattuja teoksia, nähtiin pyrkimys pelkistettyyn ilmaisuun. Näyttely sai kriitikoilta kiittäviä arvioita ja runsaasti huomiota, koska sitä pidettiin Halosen sairastelun vuoksi eräänlaisena jäähyväisnäyttelynä. Svenska Pressen -lehden näyttelyhaastattelussa Pekka Halonen totesi, että: ”taiteen ei pidä vaikuttaa juuriharjan tavoin paljaihin hermoihin, vaan sen pitäisi suoda rauhaa. Varhaisimmasta nuoruudestani asti en ole voinut käsittää taidetta toisin. En ole koskaan maalannut muita kuin itseäni varten. Rauhan ja sopusoinnun etsiminen taiteesta on tullut niin sanoakseni osaksi uskonnostani. Mutta innoitukseni lähde on luonto. … Luonto on tauluni luuranko, mutta tunnelma on sisältö, pääasia. Tuleeko tunnelma ulkoapäin vai itsestäni sitä en niin tarkoin tiedä.”
Tekstit: FT Seija Heinänen, 2012
Luonto tunne. ja paikkakokemuksena
» Matkoja Keski-Suomeen – Akseli Gallen-Kallela
» Matkoja Keski-Suomeen – Pekka Halonen
» Maisema- ja ympäristösanastoa (PDF)
Lähteet
Aamulehti 26.11.1981
Ahdeoja, Päivi 2005. Pekka Halonen – elämänkerrallisia tietoja. Teoksessa von Bonsdorff, Anna-Maria, Karttunen, Ilkka (toim.) Pekka Halonen, Neljä vuodenaikaa. Four Seasons. Taidekeskus Retretti, Punkaharju.
von Bonsdorff, Anna-Maria (toim.) 2005. Neljä vuodenaikaa. Four Seasons. Taidekeskus Retretti, Punkaharju.
von Bonsdorff Anna-Maria (toim.) 2008. Pekka Halonen. Ateneumin julkaisut no 52. Ateneumin taidemuseo/Valtion taidemuseo, Helsinki.
Halonen, Antti 1946. Vihreä aamu. Pekka Halosen siveltimen tarina. Kustannusosakeyhtiö Kivi, Helsinki.
Halonen, Kaarina 1990. Veljekset Pekka ja Antti Halonen. Tuusula-seuran Aikakauskirja II. Vuosijulkaisu 1990. Artikkelin kirjoittaja Kaarina Halonen on Antti Halosen tytär.
Helsingin Sanomat 6.2.1912. Richter, E. Taiteilija Pekka Halosta tervehtimässä.
Holma, S. 1990. Meijän Aino tuli Kivikosken kautta Kuhmoisten Kotakoskelta Tuusulaan. Tuusula-seuran Aikakirja II. Vuosikirja 1990.
Kettunen, Minna 2001. Halosen taitelijasuku. Tammi, [Helsinki].
Kuhmoisten Sanomat 3.2.1988 ja 21.2.1994.
Lindström, Aune 1957. Pekka Halonen. Elämä ja teokset. WSOY, Porvoo.
Lohi, Jyrki 2008. Legenda. Pekka Halonen Jyväskylän seminaarissa. Teoksessa von Bonsdorff, Anna-Maria (toim.). Pekka Halonen. Ateneumin julkaisut no 52. Ateneumin taidemuseo/Valtion taidemuseo, Helsinki.
Lukkarinen, Ville, Waenerberg, Annika 2004. Suomi-kuvasta mielenmaisemaan. Kansallismaisemat 1800- ja 1900-luvun vaihteen maalaustaiteessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 965, Helsinki
Lukkarinen, Ville 2007. Pekka Halonen – Pyhä taide. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1146. Helsinki.
Stewen, Riikka 2008. Keskeneräinen omakuva maiseman edessä. Teoksessa von Bonsdorff, Anna-Maria (toim.) Pekka Halonen. Ateneumin julkaisut no 52. Ateneumin taidemuseo/Valtion taidemuseo,
Suvanto, Seppo 1965. Kuhmoisten historia. Kuhmoisten kunta ja seurakunta, Kuhmoinen.
Svenska Pressen 5.4.1932. Pekka Halonen har öppnat utställnig.
Arkistot
Kansalliskirjasto.
Coll. 259. Maija Halosen kirje Emil Wikströmille 25.3. [1912].
Kuvataiteen keskusarkisto
Pekka Halosen kirjeet
Tuusulan museon arkisto.
Antti Halosen radioesitelmä 1960–1970-luvulta: Pekka Halonen ja neljä vuoden aikaa.
Kaija Olanderin haastattelu Hirvensalmella 29.12.1982. Haastattelija Raija Tanttu.
Kuva-arkisto