Luonto tunne- ja paikkakokemuksena

Maisemaa ei vain katsottu, sinne kuljettiin ja se koettiin.

Luontosuhteesta

Maisemat ja luonnonrauha innostivat Akseli Gallen-Kallelaa (1865–1931) ja Pekka Halosta (1865–1933) maalausmatkoille nykyisen Keski-Suomen maakunnan alueelle, joka on entistä Pohjois-Hämettä sekä Savon ja Pohjanmaan rajamaita. Satakunta vuotta sitten taitelijat etsivät aitoa, koskematonta Suomea. He hakeutuivat Keski-Suomessa syrjäisiin paikkoihin, joita uusin teknologia ei ollut vielä tavoittanut. Paikkoihin, joita he pitivät alkuperäisinä ja teeskentelemättöminä, ja joissa elettiin lähes omavaraistaloudessa. Varsinkin Gallen-Kallela, joka oli kiinnostunut kansanperinteestä, halusi tutustua maaseudun elämään. Paikallisista aiheista, maisemista ja kansankuvauksista Korpilahdella, Keuruulla, Konginkankaalla, Suolahdessa sekä Luhangassa, Laukaassa ja Kuhmoisissa syntyi lukuisia maalauksia: Gallen-Kallelalla noin 300 ja Halosella noin sata.

Vaellusretkiä maaseudulle eivät kuitenkaan tehneet ainoastaan taitelijat, sillä 1800-luvun loppupuolella myös ylioppilaat, sivistyneistö ja virkamiehet matkustivat sisämaahan ja tiettömiin korpimaisemiin tarkoituksenaan tutustua salomaiden elinoloihin ja luonnonvaroihin. Keski-Suomeen oli 1800–1900 -luvun vaihteen mittapuun mukaan hyvät kulkuyhteydet, koska Keuruulle, Jyväskylään ja Suolahteen pääsi Helsingistä junalla noin vuorokaudessa ja Päijänteellä ja Keiteleellä kulkivat laivat. Kiinnostusta Keski-Suomea kohtaan lisäsi myös Jyväskylän ja ympäristön kuvitettu matkaopas, joka ilmestyi 1912.

Juna-, laiva- ja hevoskyytien sekä patikka-, pyörä- ja hiihtomatkojen rasitukset korvasi näkymä jyrkänteeltä, järven rannalta, kohisten virtaavan kosken ääreltä. Maisemaa ei vain katsottu, sinne kuljettiin ja se koettiin. Kokemuksen tunne haluttiin vangita kankaalle. Luontomaiseman katselu aloillaan istuen eroaa luonnossa liikkumisesta. Kävely, maantuntu jalkapohjissa, tuuli, tuoksujen moninaisuus, iholle laskeutuva kosteus, lämmön ja viileyden vaihtelut herättävät aistit.

Molemmat taitelijat maalasivat suurimman osan maisemistaan ulkoilmassa niin kesähelteillä kuin paukkupakkasissa. Apuna oli havainnointi, mutta Gallen-Kallelalla myös luonnokset, samoin kuin valokuvakamera. Aiheisiin saatettiin palata vuosienkin jälkeen, kuten Gallen-Kallela Suolahden kivilouhikkojen
Ilvesluola-teemaan (» kuva), josta hän maalasi teoksia 1906–1918.

Suomalainen metsäluonto

Suomalaisilla on ollut vankka sidos metsään, metsää kunnioitettiin samoin kuin sen antimia. Myös Gallen-Kallela ja Halonen näkivät metsissä ja luonnossa pyhyyttä. Suhde metsään, samoileminen, luontokokemukset ja metsässä rauhoittuminen olivat tärkeitä näille taitelijoille myös luovuuden lähteenä. Pyhä-käsitettä tutkineen professori Veikko Anttosen mukaan ajatus suomalaisen koskemattoman luonnon pyhyydestä liittyy kansalliseen mentaliteettiin, jolle on tunnusomaista taipumus sisäänpäin kääntyneisyyteen ja yksityisyyden korostamiseen. Metsässä tuntee olevansa osa luontoa, osa kokonaisvaltaista kokemusta. Metsäluontoa kuvailevana attribuuttina, tunnusmerkkinä pyhä ei ole kristillistä alkuperää, vaan varhaisempi. Pyhää käytettiin ilmaisemaan erityistä paikkaa, raja-aluetta, luonnossa.

Syvä eläytyminen luontoon on ollut erikoista meille suomalaisille

Ajatus kosketuksesta eräänlaiseen ”alkuluontoon”, henkeen luonnossa ja ihmisessä loivat perustan 1800–1900 -lukujen vaihteen uusromantiikan esiin nostamiin teemoihin. Niitä olivat luonnonkauneuden ylistys, luonnonilmiöiden tulkinta ihmisen tunteiden kuvastimena, sakraalikokemukset luonnossa, alkuperäisyyden ja koskemattoman luonnon kaipuu sekä luonnon tietoinen katsominen. Näkemykset levisivät Suomeen Elias Lönnrotin, Zachris Topeliuksen ja varsinkin Johan Ludvig Runebergin välityksellä. Runeberg yhdisti toisiinsa luonnon ja isänmaan. Myös ajatus koskemattoman luonnon pyhyydestä on peräisin Runebergilta, jonka kirjoja Gallen-Kallela luki asuessaan Keuruulla, Ekolan-torpassa 1880-luvulla.

Uusromantiikalle oli ominaista panteistinen, luonnonmystinen tapa kohdata luonto tasa-arvoisesti ja kunnioittaa pienintäkin kiveä ja kasvia – suojella luotoa. Tämä ajatusmaailma näkyi Akseli Gallen-Kallelan ja Pekka Halosen toiminnassa. He halusivat suojella metsiä eivätkä halunneet niiden olevan maanomistajien ja metsäteollisuuden rahan lähde. He paheksuivat varsinkin vanhojen hongikoiden kaatamista ja myymistä. Metsäteollisuuden valtaisa kasvu muutti 1870-luvulta lähtien suomalaisten luontosuhdetta ja suhdetta koskemattomaan erämaahan. Metsistä tuli kauppatavaraa ja hyödyke, jonka avulla nostettiin koko kansakunnan elintasoa.

Gallen-Kallela suostutteli Suolahdessa ja Korpilahdella talonisäntiä säästämään mäntymetsät. Kallela-kirjassaan (1924) hän toteaa, että suomalaisilla on erityinen taipumus inhimillistää luotoa. ”…Syvä eläytyminen luontoon on ollut erikoista meille suomalaisille, …Metsän kasvikunta tulee läheiseksi ystäväksi, puitten keskuudesta alkaa erottaa melkein luonteita…”. Gallen-Kallela myös kertoi tunteneensa ruumiillista tuskaa nähdessään, että kallioilta on nyljetty sammalta. Halonen hoivasi vaurioituneita puita. Molemmat pitivät kasveja elävinä olentoina, joita ei saanut vahingoittaa. Metsässä kulkiessa ei saanut katkoa edes männynhavuja tai taittaa risuja. Tämän he opettivat myös lapsilleen. Halonen oli oppinut kunnioittavan suhtautumisen luontoon jo vanhemmiltaan, varsinkin äidiltään, joten se ei ollut ainoastaan uusromantiikkaan liittyvää tai kirjoista opittua. Akseli Gallen-Kallelasta tuli vanhemmiten kaikkea turhaa tappamista vastustava eränkävijä, joka katui suurriistan ampumaharrastustaan.

Suomessa luonnonsuojeluliike otti ensiaskeleitaan 1880-luvulla kaupunkien tiedemies- ja metsänhoitajapiireissä. Luonnonsuojeluliitto perustettiin kuitenkin vasta 1938, joten Gallen-Kallela ja Halonen olivat luonnonsuojelijoina edelläkävijöitä. Suomessa oli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa vastakkain teollistamista kannattavien taloudelliseen hyötyyn perustuva luontonäkemys sekä kulttuuri- ja taidepiirien edustama romanttinen luontonäkemys.

Jo 1800–1900-lukujen vaihteessa kaivattiin teollistumisen ja kaupungistumisen vastavaikutuksena takaisin luontoon. Esimerkiksi Gallen-Kallela ja Halonen korostivat luonnon, metsässä liikkumisen ja maaseudulla aidon kansan parissa elämisen merkitystä itselleen ja sitä kautta myös heidän taiteelleen. Luonto oli heille itselleen tunnetasolla tärkeä. Keskisuomalaisiin maisemiin ja keskisuomalaisten ihmisten pariin tultiin kaupunkihälinän, ulkomaanmatkojen ja kiireen keskeltä rauhoittumaan, keräämään voimia ja elämään aitoa, yksinkertaista elämää. Ei eristyneenä erämaahan, vaan ottaen osaa kyläläisten elämänmenoon ja rientoihin. Gallen-Kallelan ja Halosen oli tavallaan mahdollista elää kahta eri ”aikakautta” – nostalgista ja modernia – oman valintansa mukaan riippuen siitä missä he kulloinkin asuivat, maaseudulla vai kaupungissa.

Ihminen liittää koko elämänsä ajan, mutta varsinkin lapsuudessaan ja nuoruudessaan, erilaisia elämyksiä itselleen tärkeisiin ympäristöihin ja ihmisiin. Näin syntyvät hänen juurensa. Näin toimivat myös Gallen-Kallela ja Halonen, joiden molempien juuret olivat maaseudulla: Gallen-Kallelalla Tyrväällä ja Halosella Lapinlahdella. Mieluisat muistot ja kokemukset kiinnittivät heidät tunnepohjaisesti tiettyihin seutuihin, myös keskisuomalaisiin maisemiin ja ihmisiin.

Akseli Gallen-Kallelan ja Pekka Halosen maalausten erämaamaisemiin on usein liitetty ilmaukset ”koskematon” ja ”alkuperäinen”, joita he myös itse käyttivät. Koska ”luonnontilainen” on ristiriitainen käsite, on erämaa-ilmausta pidetty myös pelkkänä metaforana, kielikuvana. Monet erämaaksi luonnehditut seudut eivät ole täysin koskemattomia, koska useat niistä ovat vuosisatojen kuluessa muodostuneet ihmisten kaskeamisella ja asuttamisella muokkaamista alueista. Alun perin erämailla on tarkoitettu asumattomia takamaita.

Usein maalausten korpimaisemat näyttivät koskemattomilta, vaikka tosiasiassa kuvarajauksen ulkopuolella saattoi olla rakennuksia, peltoaukeita ja maanteitä, kuten esimerkiksi Halosen Kivikoskella maalaamissa salomaisemissa. Korpimaisema tai sen yksityiskohdat ovat olemassa kuvan rajauksen välityksellä. Gallen-Kallela taasen on esimerkiksi poiminut yhdestä laajasta näkymästä useita yksityiskohtia maisemiensa aiheiksi. Hän maalasi muunnelmia Suolahden louhikkoisesta Ilvesluola-aiheesta sekä Ilveskelosta ja Hiidenkivestä. Kaikki kolme aihetta ovat näkyvillä yhdessä valokuvassa.

Paikkasidonnaisuus

Maisemamaalausten paikkasidonnaisuutta on toisinaan kyseenalaistettu sillä perusteella, että on kyse ihannemaisemasta tai ”perusmaiseman” luomisesta tietyn näkymän välityksellä. Gallen-Kallela ja Halonen ovat aikalaiskuvauksissa ja myös maalaustensa nimissä ajalleen tyypillisesti korostaneet aiheiden sidosta tiettyihin paikkoihin. Akseli Gallen-Kallelan teoksia ovat mm. Iltamaisema Korpilahdella, Keitele (» kuva), Jamajärvi, Hoskarin Luhtikuja, Maisema Ekolasta ja Pekka Halosella Talvimaisema Vihtavuorelta (» kuva), Kesämaisema Harmoisista(» kuva), Kesämaisema Kotajärveltä. Lisäksi Halonen teki useita kymmeniä maalauksia, joiden nimissä näkyvät Kuhmoisiin viittaavat nimet Kivikoski, Kotakoski, Kotavuori ja Kotajärvi.

Gallen-Kallela ja Halonen painottivat niiden paikkojen merkitystä, jossa he maalasivat ja viettivät aikaansa. Ja ilmaisivat suuren pettymyksensä, jos maisema oli muuttunut. Gallen-Kallela esimerkiksi tyrmistyi vieraillessaan vuonna 1917 Keuruun Ekolanniemessä, kun metsä oli myyty, hakattu aukeaksi ja torppa tuhoutunut. Gallen-Kallelalle tärkeitä keskisuomalaisia paikkoja olivat Korpilahden Heinosniemen maisemat, Keuruulla Jamajärven, nykyisen Huhkojärven, rannat ja varsinkin Ekolan torpan alue, Konginkankaalla Lintulahti ja Lintulan talon pihapiiri sekä Suolahdessa Sirkkaharjun ja Kirppuvuoren alueen maisemat. Pekka Halonen nautti suuresti kesäpaikkansa Kuhmoisten järvi-, koski- ja korpimaisemista. Suurin osa hänen Puukkoisten-kylällä maalaamistaan teoksista sijoittuu noin 1,5 neliökilometrin alueelle.

Osa tutkijoista pitää paikkakokemusta perustaltaan esimodernina ilmiönä ja sen korostamista antimodernistisena eleenä. Mutta se voidaan tulkita myös kriittiseksi kannanotoksi sellaisten paikkojen ja paikkakokemusten puolesta, joita moderni teknologia ja taloudellisen hyödyn tavoittelu olivat tuhoamassa myös mentaalisella tasolla.

Romantiikka toi 1800-luvulla luontotutkielmat osaksi taitelijan ja katsojan mielenmaisemaa. Ulkoilmamaalausta on lajityyppinä vaikea erottaa sitä lähellä olevista tunnelmamaalauksesta ja mielenmaisemasta. Tunnelmamaalaus on lähellä todellisuutta, mutta tavoitteena ei ole luonnonmukaisuus vaan pyrkimys tuoda maiseman kautta esiin jokin mieliala ja tunnelma. Taitelijan subjektiivisinta maisemaa voi kutsua mielenmaisemaksi, mielen kuviksi, joissa luonnonmuodot muuttuvat symboleiksi.

Siteet maalausten esittävyyteen, paikkasidonnaisuuteen ja luonnonhavainnointiin alkoivat katketa, kun modernismi ja abstraktit aiheet vakiinnuttivat asemaansa 1910- ja 1920-luvuilla. Taideteosten visuaalinen autonomisuus ja taitelijan subjektiivinen intentionaalisuus korostuivat. Myös emotionalismi eli tunteiden välittäminen taideteoksen välityksellä nousi keskustelunaiheeksi. Nuoruudessaan radikaaliksi leimattu Akseli Gallen-Kallela samoin kuin Pekka Halonen edustivat Suomen taidemaailmassa 1910-luvulta lähtien nuorten taiteilijoiden mielestä vanhakantaisia näkemyksiä, vaikka hekin korostivat maisemamaalauksissaan tunteiden ja tunnelmien merkitystä. Näin sekä modernistit että edellinen sukupolvi korostivat emotionaalisia piirteitä, mutta eri lähtökohdista ja eri argumentein.

Tekstit: FT Seija Heinänen, 2012


Luonto tunne. ja paikkakokemuksena

» Matkoja Keski-Suomeen – Akseli Gallen-Kallela

» Matkoja Keski-Suomeen – Pekka Halonen

» Luontosuhteesta

» Maisema- ja ympäristösanastoa (PDF)

 


Lähteet

Anttonen, Veikko 1996. Ihmisen ja maan rajat: ’pyhä’ kulttuurisena kategoriana. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Gallen-Kallela, Akseli 1924. Kallela-kirja I. Iltapuhdejutelmia. 2.p. WSOY, Porvoo, Helsinki, Juva.

Haila, Yrjö 2003. ’Erämaa’ ja ympäristöajattelun moniulotteisuus. Teoksessa Haila, Yrjö, Lähde, Ville (toim.). Luonnon politiikka. Vastapaino, Tampere.

Huusko, Timo 2007. Maalauksellisuus ja tunne. Modernistiset tulkinnat kuvataidekritiikissä 1908–1924. Kirjoituksia taiteesta 4. Valtion taidemuseo, Helsinki.

Hägglund, Tor-Björn 1994. Luonnon ja mielen metsä. Teoksessa Laaksonen, Pekka, Mettomäki, Sirkka-Liisa (toim.) Metsä ja metsän viljaa. Kalaevalaseuran vuosikirja 73. Suomalaisen kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Hämäläinen-Forslund, Pirjo 1994. Seitsemän tietä taiteeseen. Maalareiden kehyskertomuksia. WSOY, Helsinki.

Karjalainen, P.T. 2008. Paikka, aika ja elämänkuva. Teoksessa Haapala, Arto, Kaukio, Virpi (toim.) Ympäristö täynnä tarinoita. Kirjoituksia ympäristön kuvien ja kertomusten kysymyksistä. UNIpress, [Kuopio].

Lukkarinen, Ville, Waenerberg, Annika 2004. Suomi-kuvasta mielenmaisemaan. Kansallismaisemat 1800- ja 1900-luvun vaihteen maalaustaiteessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 965. Taidekoti Kirpilän julkaisuja 3. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Nørgaard Larsen, P. 2006.Tunnelmamaisema.Teoksessa Ahtola-Moorehouse, Leena et. al. (toim.). Luonnon lumo. Pohjoismainen maisemamaalaus 1840–1910. Ateneumin julkaisut 43. Ateneumin taidemuseo, Helsinki.

 

 

ISSN-L 1799-6929

Maisemapaikka-hanketta ovat tukeneet

Keski-Suomen ely-keskus (ympäristökasvatushanke)

Jyväskylän taidemuseo

Suomen Kulttuurirahaston Keski-Suomen rahasto

© 2012- Jyväskylän taidemuseo/ Tunne maisema -projekti